Vertaistuki on yksinkertaisimmillaan kuuntelemista ja keskustelua, kokemusten vaihtoa jostakin yhdistävästä tekijästä. Usein tekijä on jonkinlainen elämänmuutos, kriisi tai haaste, jonka selvittämiseksi tai josta toipuakseen ihminen kaipaa keskusteluapua. Voiko vertaistuki kuitenkin olla muutakin kuin keskustelua?
Kuunteleminen on taitolaji
Vertaistukijan rooli on nimenomaan kuuntelemiseen keskittyvä, jotta tukea kaipaava saa olla ”pääosassa”: tilanteessa keskitytään hänen kokemukseensa ja hänen tarpeisiinsa. Vertaistukija on toki läpikäynyt samankaltaisia asioita, mutta hän on askeleen edempänä prosessissaan ja kestää kuulla myös toisten kokemuksista ilman, että romahtaa itse. Vertaistukija toimii eräänlaisena esimerkkinä siitä, miten sairauden tai muuttuneen elämäntilanteen kanssa voi elää. Hän kannustaa, lohduttaa ja luo toivoa siitä, että haastavankin tilanteen kanssa voi pärjätä.
Keskustelutilanteessa vertaistukijan on maltettava todella kuunnella toista ja jakaa omasta kokemuksestaan vain sen verran, kun on tarpeen. Vertaistukijan tärkeimpiä työkaluja ovatkin tarkat tuntosarvet ja oma kokemus. Siitä ammennetaan oikeissa hetkissä osia ja esimerkkejä keskusteluun. Tukea kaipaavan taas on tärkeä muistaa, että vertaistukija puhuu vain omasta kokemuksestaan. Niinpä hän ei voi antaa esimerkiksi hoitoon tai lääkitykseen liittyviä neuvoja, vaan nämä asiat on syytä käydä läpi hoitavan tahon kanssa.
Harrastaminen yhdistää
Vertaistukea voi syntyä myös tekemisen lomassa – monilla järjestöillä onkin toimintakalentereissaan esimerkiksi erilaisia liikunta- tai harrastekerhoja. Vaikka näissä tapaamisissa keskiössä onkin jokin aktiviteetti, ovat kaikki osallistujat löytäneet paikalle siksi, että tilaisuus on tietyn toimijan, vaikkapa paikallisen sydänyhdistyksen, järjestämä. Heillä on jokin yhteinen nimittäjä, joka on tuonut heidät juuri tämän toiminnan pariin. Tekemisen lomassa viriää luontevasti keskustelua omista kuulumisista, jolloin osallistujille syntyy jälleen tunne siitä, että on olemassa muitakin, jotka ovat samankaltaisessa tilanteessa. Aivan yhtä hyvin vertaistukijaa kahden kesken tavatessa voi tehdä muutakin, kuin vain jutella. Tapaaminen voidaan sopia vaikkapa lenkkipolun varteen tai ottaa neuletyöt mukaan kahvilaan. Toisinaan oheistekeminen voi olla todella tehokaskin jäänmurtaja!
Kaikki yhdessä tekeminen ja harrastaminen ei tietenkään ole vertaistuellista toimintaa. Vertaistuen syntymiseksi tarvitaan ihmisten lisäksi myös yhteinen, riittävän samankaltainen kokemus sekä halu tai tarve puhua tapahtuneesta. Keskustelukumppanit itse määrittävät, mikä on tarpeeksi samankaltainen tausta. Yhdelle riittää se, että vastapuolella on ylipäätään kokemus vaikkapa vakavasta sairastumisesta, eikä sairauden tyypillä ole mitään merkitystä. Toinen taas kaipaa juttelua sellaisen kanssa, jolla on tismalleen sama diagnoosi ja elämäntilanne. Tarpeet ja toiveet vertaistuelle vaihtelevat ihmisten välillä huomattavasti, eikä kukaan voi ulkopuolelta päättää, millainen vertaistukija on riittävän oikeanlainen tukea tarvitsevalle.
Vertaistukea voi aina suositella
Ei ole olemassa yksiselitteistä aikaa tai aikarajaa, jolloin vertaistuki hyödyttää eniten. Tukea kaipaavan on itse tunnusteltava, milloin on oikea aika hakeutua vertaistuen piiriin. Sairastunutta voikin olla hyvä aika ajoin muistuttaa vertaistuesta – jollakin kerralla muistutus saattaa osua juuri oikeaan ajankohtaan.
Kirjoittanut: Elina Heino, vertaistukipalveluiden suunnittelija, Toivo-sovelluksen ylläpito, [email protected]
