Sairaalavapaaehtoistoiminta täydentää ja rikastuttaa potilaan hoitoa ja kohtaamista. Resurssien kiristyessä niin hyvinvointialueilla kuin järjestöissä on kuitenkin vaarana, että vapaaehtoisten tehtävät laajenevat niin sanotulle harmaalle alueelle. Mitä vapaaehtoisena toimivilta henkilöiltä sitten voi odottaa – missä menee ammattilaisen ja vapaaehtoistoimijan raja?
Vapaaehtoistoiminta ei korvaa ammattilaisen hoitoa tai tukea
Vaikka erilaisiin vapaaehtoistehtäviin onkin tarjolla koulutusta, tukea ja lisävalmennusta, toimivat vapaaehtoiset tehtävässään pääsääntöisesti ns. maallikkotaidoin. Muun muassa Kansalaisareena määrittelee, että ”vapaaehtoistyötä voi tehdä kuka tahansa iästä, asuinpaikasta, sukupuolesta tai muista ominaisuuksista riippumatta omien kykyjensä, aikataulujensa ja voimavarojensa mukaan”.
OLKA-toiminnan puitteissa jo vapaaehtoisen määritelmä sulkee pois sen, että vapaaehtoisilla teetettäisiin potilaan hoitoon liittyviä tehtäviä. Toimintaan osallistuvilta vapaaehtoisilta ei edellytetä hoitotyön kokemusta tai muuta lääketieteellistä osaamista. Heidän työpanoksensa varaan ei koskaan tulisi laskea sellaisia tehtäviä tai vastuualueita, jotka todellisuudessa kuuluvat ammattilaisen tehtäviin. Vapaaehtoisella on nimittäin, nimensä mukaisesti, vapaus valita, milloin ja missä tehtävässä toimii. Mikäli siis jokin tehtävä potilaan hoidossa vaatii sijaisen järjestelyä, ei sitä tulisi teettää sairaalavapaaehtoisella.
Vertaistukija kohtaa, mutta ei neuvo
Vapaaehtoistehtävistä vertaistukijan rooli perustuu omakohtaiseen kokemukseen sairauden, vammautumisen tai muun elämäntilanteen aiheuttamasta kriisistä ja siihen sopeutumisesta. Vertaistukijan tehtävänä ei kuitenkaan ole neuvoa esimerkiksi lääkkeisiin tai hoitoon liittyvissä asioissa, vaan tarjota kuuntelevaa korvaa ja lohtua toiselle, samankaltaisessa tilanteessa olevalle.
Vastuulliset vapaaehtoistoimintaa koordinoivat toimijat pitävät myös huolta vertaistukijan – ja muidenkin vapaaehtoisten – jaksamisesta. Siksi olisi tärkeää, että esimerkiksi akuutissa kriisissä oleva ihminen saisi ensisijaisesti ammattilaisauttajan tukea. Vertaistukijan ei ole tarkoitus olla kriisityöntekijä, vaan vertaistukikeskustelujen aika voi olla myöhemmin, kun sopeutuminen tilanteeseen on jo hieman ehtinyt käynnistyä.
Halu auttaa toisia on valtava voimavara
Vapaaehtoistoiminnan tulisi olla verrattavissa harrastustoimintaan: siihen voi osallistua omien voimavarojen ja elämäntilanteen rajojen puitteissa. Vapaaehtoisten antamaa panosta yhteisen hyvän eteen ei tule kuitenkaan väheksyä: on arvioitu, että esimerkiksi vuonna 2023 vapaaehtoistoiminnan rahallinen arvo oli noin 3,2 miljardia euroa.
Vapaaehtoiset toimivat tehtävissään suurella sydämellä, ”rakkaudesta lajiin”. Samaan aikaan heille on suotava mahdollisuus keskittyä siihen, miksi he ovat alun perinkin hakeutuneet tehtävään, olipa kyseessä sitten vertaistuki, ikäihmisten kauppa-apu tai erilaisissa tempauksissa auttaminen. Vapaaehtoisille suunnattu tuki, rakenteiden ja toimintapaikkojen mahdollistaminen sekä tehtävään perehdyttäminen ovat vain osa siitä työpanoksesta, jolla eri kolmannen sektorin toimijat varmistavat vapaaehtoisten hyvinvoinnin. Siihen suunnattujen resurssien vähentäminen synnyttää herkästi ketjureaktion, jonka seuraukset voivat merkitä eri toimintojen hiipumista tai loppumista kokonaan.
Ei ole tarkoituksenmukaista eikä myöskään vastuullista kuormittaa tai polttaa loppuun ihmisiä, jotka haluavat luoda toisille hyvää ja osallistuvat pyyteettömästi paremman yhteiskunnan rakentamiseen. Vapaaehtoistoimintaa ja sitä koordinoivia tahoja on suojeltava, jos tämä osa kansalaisyhteiskunnasta halutaan säilyttää tulevaisuudessakin – sama koskee myös OLKA-toimintaa.