Olin mielestäni terve, kunnes neljä vuotta sitten päädyin rintakivun vuoksi ambulanssilla sairaalaan. Selvisin vähällä, ilman varsinaista infarktia. Ahtautunut sepelvaltimoni pallolaajennettiin ja pääsin kotiin. Toisessa kädessä oli nippu lääkereseptejä, toisessa diagnooseja: sepelvaltimotauti, verenpainetauti ja kihti. Sokeritkin koholla. Ensivaikutelmani oli, että juuri mitään ei saa syödä – minkä suonet sallisivat, sen kihti estää. Ruoat löytyivät ajan kanssa. Aloitin pitkän tauon jälkeen juoksemisen, aluksi tolpanväli kerrallaan.
Reilu painonpudotus oli se taikatemppu, jolla sain laboratoriotulokset asiallisiksi, ja lääkitystäkin päästiin keventämään. Ensimmäisen vuoden jälkeen nämä sairaudet ovat häirinneet aika vähän elämää. Jopa metsätyöt sujuvat, omaan tahtiin.
Kaverini vinkistä liityin saman kokeneiden Facebook-ryhmään. Siellä selvisi, että monelle sopeutuminen on vaikeata. Infarktin vaurioita parannellaan, lääkkeiden sivuvaikutuksista kärsitään eikä fyysinen suorituskyky palaudu. Moni masentuu. Ryhmän kautta kuulin myös, että pääkaupunkiseudun sairaaloihin kaivattiin uusia vertaistukijoita, myös siihen sairaalaan, jossa mielestäni olin saanut erinomaista hoitoa. Vertaisasioita siellä hoitaa Espoon sydänyhdistys ja EJY ry.
Kävin sekä Sydänliiton koulutuksen että EJY:n OLKA-koulutuksen, ja aloin käydä vuoroillani sairaalan tutulla sydänosastolla. Minusta kaikki osapuolet arvostivat mukavasti palkatonta vapaaehtoistoimintaa. Ajattelen, että ilon saaminen toisten auttamisesta sijaitsee tarvehierarkian huipulla. Vertaistoiminnan ihmiskeskeinen yhteisöllisyys miellyttää. Ehkä nyt on sen aika. Omat taustani ovat ehkä vähemmän ihmiskeskeisesti tekniikassa, innovaatioissa, teollisoikeuksissa ja yrittäjyydessä. Olen puhunut mahdollisimman helppotajuisesti vaikeista asioista, ja tässä on paljon samaa.
Korona pysäytti sairaalakäynnit. Yhteisöllisyyttä jäivät ylläpitämään etäpalaverit. Kiinnostuin heti, kun kuulin suunnitellusta vertaistukisovelluksesta. Mielestäni sellainen olisi pitänyt olla käytettävissä jo ennen koronaa, ja sellainen on mielestäni tarpeen epidemioista riippumatta livetapaamisten rinnalla. Olin tyypillinen tapaus potilaana sairaalassa. Siellä en vielä tiennyt omaa tilannettani, joten vertaistapaamiselle ajankohta ei ollut otollinen. Diagnoosini tuli vasta varjoainekuvauksessa, ja sen jälkeen olikin aika lähteä kotiin.
Moni tarpeellinen kohtaaminen jää toteutumatta käytännön hankaluuksien vuoksi. Sovellus vapauttaa ajan ja paikan kahleista. Korona on opettanut, kuinka helposti kohtaaminen toteutuu etänä. Jos bitit voivat liikkua, niin miksi ihmisten pitäisi, paitsi liikunnan ilosta?
Martti, Toivo-vertaistukisovelluksen vertaistukija
